Whatta sexy sporty mama!

..huusivat nuoret miehet perääni, kun juoksin helteisenä heinäkuun päivänä viekoittelevasti hymyillen heidän ohitseen viidentoista kilometrin kohdalla.

Ja sitten minä heräsin.

Oli elokuu. Ennätyshelteet olivat muuttuneet auvoisiksi kesämuistoiksi. Lääkärin jälkitarkastus ja sen myötä kohdunlaskeuman riski olivat nekin ohi. Oli aika sitoa lenkkarin nyörit napakasti ja ottaa ensimmäiset hölkkäaskeleet sitten päiväyksen 9.1.2014. ( Pidän varsin tarkkaa liikuntapäiväkirjaa aina silloin kun sinne on jotakin kirjattavaa.)

Kun aloitat nollasta, tee se varovasti. Tietyt asiat sitä oppii kantapään kautta. Laadin siis varovaisen startin strategian: kuuntelen lenkillä juoksusoittolistaani, kävelen joka toisen kappaleen ja hölkkään varovaisesti joka toisen.

Toisen hölkkäkappaleen jälkeen kasvoni olivat tulipunaiset ja läähätin kuin olisin juuri vetänyt niissä kohutuissa seksihelteissä ylämäkivetoja maksimitehoilla. Oli kuitenkin viileä loppukesän ilta ja vauhtini oli vain nimeksi kävelyä vauhdikkaampaa. Ei ihme, että kanssalenkkeilijät tuijottivat – vaan eivät huudelleet lainkaan samoja kannustushuutoja kuin villeissä unissani.

Sen sijaan tunsin kuinka useampikin katse pysähtyi tuijottamaan päälläni ollutta Berliinin maratonin Finisher-paitaa. Selkeä kirppislöytö!

Berliinissä viisi vuotta sitten ylisuureksi tuomittu paita oli juuri nyt ainoa tekninen urheilupaita, joka mahtui kiristämättä päälleni, joten minulla ei ollut vaihtoehtoja. Puuvillapaita olisi ollut hetkessä hiestä läpimärkä, eikä tällä massalla olisi asiaa Miss Märkä T-paita -kisojen finaalikierrokselle.

Ja oli minulla toinenkin syy kiskoa juuri tuo paita päälleni vaikka ihan silkalla sisulla. Uskonvahvistus paidan sisällä piilottelevalle wanna-be-maratoonarille. Olin paidan omilla juoksuaskelillani ansainnut ja aikoisin ansaita vielä monta uutta paitaa. Juuri sillä hetkellä mieleni teki kuitenkin kirjoittaa paksulla tussilla logon päälle SAATANA SYNNYTIN KESÄKUUSSA! Ehkä siten olisin saanut kerjättyä edes yhden säälinsekaisen tsemppauskatseen.

Uuteen nousuun -ensilenkistä on kulunut jo yli kuukausi. Lenkkeilyni ei vieläkään ole sanottavasti kummoisempaa. Mahdollisuuksia lähteä yksin lenkille on arjessamme varsin rajoittuneesti eikä yhden tai kahden lenkin viikkovauhdilla kehitystä juuri tapahdu.

Toistaiseksi ennätykseni on kolme peräkkäistä hölkkäbiisiä. Siitä on helkatinmoinen matka maratonin juoksemiseen. Miksi ihmeessä pienten lasten äidin pitäisi juosta maratoneja? Arvelen, että noin yhdeksän kymmenestä kommentoijasta huutaa spontaanisti, ettei yhtään miksikään. Mutta minulla on syyni. Kerron niistä joskus toisella kertaa.

Entä miten on mahdollista, että olen vajonnut tällaiseen rapakuntoon? Kaikissa raskautta ja liikuntaa käsittelevissä oppaissa ja artikkeleissa todetaan, että liikuntaa voi huoletta jatkaa myös raskaana ollessa. Juoksin reilu vuosi sitten Helsingissä oman maratonennätykseni, mutta nyt kohtalonani olisi tuijotella toistuvasti bussin loitontuvia perävaloja, jos kulkisin julkisilla, kuten vastuuntuntoiset kaupunkilaiset kulkevat. Vastaan myös tuohon kysymykseen tuonnempana.

Elefantti on kuulemma helpointa syödä pala kerrallaan. Siksi on asetettava pieniä osatavoitteita kohti suurempaa. Välitavoite numero viisi: Puolimaraton läpi keväällä/kesällä 2015. Nykykunnon ja ajanhallinnan perusteella tavoite tuntuu hieman ylioptimistiselta, mutta onneksi voin tähdätä sitä kohti vertaistuen voimalla.

Ystävälläni, jonka kanssa aiomme yhdessä välitavoitteen toteuttaa, oli laskettu aika samalla viikolla kuin minulla, joten rämmimme samassa suossa. Lohdullista. Tosin hänellä on huomattavasti vähemmän raskauskiloja pudotettavaksi, mikä on suurehko etu. Kokeilkaapa itse juosta puolet lenkistä kymmenen kilon reppu selässä ja riisukaa se sitten pois. Meno kevenee loppulenkiksi kummasti.

Tunnen itseni sen verran hyvin, että tiedän tarvitsevani treenien tueksi sekä keppiä että porkkanaa. Syksyllä 2015 jätämme lapset isiensä hoteisiin ja suuntaamme äitien ensimmäiselle viikonloppulomalle jonnekin Keski-Eurooppaan puolimaratonin ja muiden nautintojen äärelle. Ajatus tuntuu jo nyt hyvältä vatsanpohjassa. Seuraava maraton siintää visioissani aikaisintaan jossain vuoden 2016 paikkeilla. Visiota kutsutaan realismiksi.

Määrällisiä tavoitteita tärkeämmäksi arvotan kuitenkin fiilispohjaisen tavoitteen: hetken, jolloin juokseminen tuottaa jälleen endorfiineja.

Runners high – me tapaamme vielä.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s