Itsekäs äitimaratoonari

Niinhän sitä tavataan ajatella. Tavoitteellisesti ja määrällisesti paljon treenaava pienten lasten äiti kohdistaa ajankäyttöään vääriin asioihin. Hänen kuuluisi pyhittää lenkkipoluilla vietetty aika lapsilleen. Tai ainakin suurin osa siitä.

Kritiikkiin on tietysti täysi oikeus. Olen kuitenkin huomannut, että hanakimmin sitä tarjoilevat äidit ovat yleensä itse hyvin epäliikunnallisia. Ettei vain moitteeseen liittyisi pieni pisto sydämessä? Jokainenhan tietää, että liikunta olisi hyvä harrastaa edes vähän. Tieto saattaa kaihertaa pyhään sohva-jääkaappi-karkkikätkö-kolmiyhteyteen jämähtänyttä, vaikka ei sitä edes itselleen myöntäisi.

Minä leikin lasteni kanssa senkin ajan kun tuo äitimaratoonari trikoot paukkuen harrastaa itsekkäitä paheita.

Leikkiikö noin ajatteleva äiti todella aivan kaiken nukkumiselta ja syömiseltä liikenevän ajan lastensa kanssa? Epäilen. Jokainen äiti tarvitsee oman aikansa ja saa ottaa sen haluamallaan tavalla: liikuntaa harrastamalla, televisiota katsomalla, pitsiä nypläämällä, päikkäreitä nukkumalla tai vaikka kirpputoreja yksin kierrellen. Lasten kanssa vietetty aika voi hyvinkin olla vakio sekä himotreenaajaäidillä että sohvaperunaäidillä. Sitä ei ulkopuolinen voi tietää. Lenkkeily tekee toki näkyväksi sen, ettei äiti ainakaan juuri sillä hetkellä ole lastensa kanssa.

Näillä ajatuksilla ostan tietysti itselleni oikeutta harrastaa lenkkeilyä. Tiedän, että tänä kuluvana vauvavuonna se on vielä vähäistä, mutta toivottavasti jo seuraavana runsaampaa. Lupasin aiemmassa postauksessani kertoa, miksi pienten lasten äidin pitäisi juosta maratoneja. Kerron tässä henkilökohtaiset perusteluni, sillä muiden syistä en voi tietää.

Ensinnäkin olen perusluonteeltani niin patalaiska ja mukavuudenhaluinen pullamössöihminen, että ilman konkreettista ja riittävän haastavaa tavoitetta en saa liikuttua riittävästi.

Minäkin rakastan sohvaa, jääkaappia ja erityisesti sitä karkkikätköä.

Minun tapani saada itseni liikkeelle on laittaa jo hyvissä ajoin kisailmoittautuminen sisään. Silloin tiedän, että lenkkisuunnitelmasta ei voi lipsua kovin usein, sillä 42 kilometriä ei juosta vähillä treenikilometreillä. Tuulta päin, vaikka miten laiskottaisi.

Toinen äärimmäisen tärkeä syy on maratonin tuottama uskonvahvistus itselleni. Maraton ei ole koskaan helppo suoritus. Takana on aina valtava määrä usein silkalla sisulla juostuja treenikilometrejä. Milloin räntäsateessa, milloin pakkasviimassa, milloin hiostavassa helteessä. Näillä leveysasteilla vain harvoin osuu kohdalle täysin optimaalinen juoksusää. Aina kun asetun lähtöviivalle pelkään, etten sittenkään ole treenannut riittävästi ja että nyt on vuorossa se kerta, jolloin leikki täytyy jättää kesken. Mutta niin ei ole vielä käynyt. Olen ylittänyt maratonin maaliviivan kahdeksan kertaa ja jokainen maaliintulo on ollut väsynyt ja tunteikas itsensä voittamisen juhla.

Olen jäänyt koukkuun 40 kilometrin kilometritolppaan. Sen näkeminen saa kyyneleet silmiini. Silloin tiedän, että olen selättänyt aikaisempien kilometrien vastoinkäymiset. Siitä kohtaa nimittäin jo vaikka konttaa euforian voimalla maaliin. Olen käynyt matkan varrella läpi valtavan kirjon erilaisia tunteita ja oppinut aina itsestäni jotain uutta. Maratonilla totta vie tuntee olevansa elossa ­– vaikka joskus pelkääkin kuolevansa.

Jos pystyn voittamaan itseni maratonilla kerta toisensa jälkeen, tiedän pystyväni myös muussa elämässä ylittämään itseni. Eikä minua haittaa, vaikka loppuaikani ovat niin vaatimattomia, että moni tosimaratoonari keskeyttäisi mieluummin kuin juoksisi maaliin niin nololla ajalla. Minä kilpailen kliseisesti itseni kanssa. Tämä siksi, että muiden kanssa käydyn kisan häviäisin. Ja häviäminen on sietämätöntä.

Moni liikunnallinen äiti-ihminen sanoo liikkuvansa siksi, että jaksaisi leikkiä lastensa kanssa enemmän. Argumentti haiskahtaa teeskentelyltä. Uskon, että ihmisen leikkimiskiintiö on vakio. Sitä leikkii juuri sen verran kuin oma sielu sietää. Toisilla se sietää vähemmän, toisilla enemmän. Monessa perheessä isä leikkii äitiä huomattavasti enemmän. Niin meilläkin.

Yksi on kuitenkin varmaa. Liikunnallinen ihminen on paremmassa kunnossa ja on sitä myöden myös tyytyväisempi itseensä. Fyysinen ja psyykkinen hyvinvointi ei voi olla heijastumatta lapsiin. Onko edelleen kyse itsekkyydestä?

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s