Välitilinpäätös ja päivitettyjä unelmia

Mieheni on nukkunut puoli vuotta vierashuoneen vuodesohvalla. Se on parasta mitä meille on aikoihin tapahtunut. Siis heti tammikuun 2011 jälkeen, jolloin esikoisemme syntyi. Aviovuoteemme valtaa joka yö viimeistään aamuyöllä läheisyyden lämpöä kaipaava toinen mies. Puolivuotias kuopuksemme.

Mies pakeni isyys- ja kesälomiensa jälkeen sataneliöisen asuntomme eteläsiipeen, jotta autoilevana työläisenä saisi edes jonkinmoista lepoa. Makuuhuoneemme oli nimittäin muuttunut Piippolan vaarin maatilaksi. Vauva röhki, hirnui, kiekui, määki ja piti muita epäilyttäviä ääniä siinä määrin, että yhtäkkiä hiljaisuus olikin se makuuhuoneen pelottavin ääni.

Aika pian äänimaailma tasoittui perustuhinaksi, mutta sen verran tiuhaan on makuuhuoneessamme heräilty, että järjestely on edelleen paras kaikille osapuolille. Etenkin kun esikoisella on heräilyvaihe, joka yleensä kulminoituu jossain vaiheessa tahdoksi päästä viereen nukkumaan. Mies saa hoitaa tuon työmaan, sillä tuplayövuoro tekisi jo liian horroria tälle äiti-ihmiselle. Ja johan siinä neljällä hengellä parisänkykin natisisi liitoksistaan täysin eri syistä kuin se hyvässä parisuhteessa natisee.

Niin se parisuhde. Parisuhteen vinkkelistä tilanne ei ehkä ole paras mahdollinen, mutta väliaikaistahan kaikki on vain. Tämä elämänvaihe erityisesti. Kohta nuo ihmistaimet haluavat jo nukkua mahdollisimman kaukana meistä. Ja sitähän me sitten haikeina surkuttelemme.

Kulunut vuosi on ollut poikkeuksellinen eikä vastaavaa tulee enää koskaan. Ensin puoleenväliin vuotta oikuttelevaa raskausaikaa, jonka loppumetreillä olin saada totaalisen hermoromahduksen. Pienimuotoisen taisin saadakin. Sitten jälkimmäinen puolisko vauva-aikaa, joka on niin ihmeellistä, uuvuttavaa ja kokonaisvaltaista, ettei elämään juuri muuta mahdu. Tai siihen ei halua mahduttaa. Paitsi ehkä yhden blogin.

Olen aina rakastanut vuodenvaihdetta. Uusi vuosi on juhlista ylevimpiä. Vuoden vaihtumiseen liittyy jokin käsittämätön puhdistautumisefekti. Vaikka järjen tasolla tietää, että elämä on täsmälleen samaa elämää tammikuun ensimmäisenä kuin joulukuun viimeisenä, on henkisesti mahdollista aloittaa puhtaalta pöydältä. Voi kirjoittaa listoja uusista unelmista ja tavoitteista vain todetakseen joulukuussa, että vain jokunen toteutui –­ jos yksikään. Mutta jokaisena vuonna elämä on tuonut eteen jotain uutta hyvää, josta ei tammikuussa vielä osannut unelmoida. Siksi elämä on elämisen arvoista, kaikesta maailmaan mahtuvasta pahuudesta huolimatta.

Vuosi sitten oli poikkeuksellisen vaikeaa nähdä tähän hetkeen, koska olimme tavanneet tuoreimman perheenjäsenemme vasta mustavalkoisina avaruusoliokuvina. Emme tienneet miltä hän tulisi näyttämään, millainen hän olisi luonteeltaan ja kuinka elämämme nelihenkisenä perheenä starttaisi. Nyt tiedämme.

Tänä vuonna on lähes yhtä vaikea elää mielessään vuoden päähän eli aikaan, jolloin olin ajatellut palata työelämään. Työpaikallani on tapahtunut loppuvuodesta niin suuria muutoksia, että oma tulevaisuus vaikuttaa lievästi sanottuna epävarmalta. Yritän parhaani mukaan olla ajattelematta tulevaa työtilannetta vielä. Välillä se on helpompaa, useimmiten hieman vaikeampaa.

(Lähes) jokaisen äidin ykköstoiveet elämässä liittyvät vuodesta toiseen lapsiin. Kunpa he pysyisivät terveinä eivätkä joutuisi huonoille teille tai huonosti kohdelluiksi. Kunpa he kasvaisivat omaa tahtiaan onnellisiksi ja tasapainoisiksi aikuisiksi. Kohtelisivat toisia ihmisiä kunnioittavasti ja eläisivät hyvää, itsensä näköistä elämää.

Siinä sitä riittääkin toivetta. Onko äiti-ihmisellä enää niiden lisäksi oikeutta haihatella omissa itsekkäissä haavemaailmoissaan? Olenko täysin kyltymätön ja kiittämätön, jos edelleen unelmoin (joistakin) samoista asioista kuin ennen lapsia, vaikka sen suurimman unelman – lapsiperheen perusarjen – on elämä minulle jo tarjonnut?

Itse olen ainakin vielä tässä iässä niin kovapäinen, että lapsiin liittyvän ykköstoivelistan lisäksi vaalin edelleen omien henkilökohtaisten unelmieni listaa. Toivon, että pystyn joskus ruksimaan siitä asioita yksi kerrallaan toteutuneiksi. Tai jos nyt en aivan kaikkia, niin ainakin muutaman. Tai edes sen yhden suurimman. Onhan tässä koko elämä aikaa unelmille.


Toisen kanssa -blogi jää joulutauolle ja jatkaa jälleen vuonna 2015 pannukakun ja tillilihan makuisen lapsiperhe-elämän dokumentointia. Blogin Facebook-ryhmä sen sijaan ei lomaile. Jos et vielä ole sivun tykkääjä, liity tästä mukaan. Uusi tykkäys on aatonaattoon asti 50 sentin arvoinen blogin hyväntekeväisyyspotissa!

 

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s