Taistelu tuskan herruudesta: synnytys vs. maraton

”Synnytystä voi fyysisenä rasitteena verrata maratoniin”, sanovat ihmiset, joilla ei välttämättä ole kokemusta kummastakaan. Raskaana olevat naiset saavat kuulla kliseistä maratonmetaforaa usein kyllästymiseen asti.

Tässä erään juoksevan kotiäidin subjektiivinen arvio vertauksen paikkansapitävyydestä.

Valmistautuminen on välttämätöntä.

HUTI. Kun kuulet legendan naapurin miehestä, joka on juossut maratonin pelkillä viisi vuotta vanhoilla pohjilla, epäile! Hän on treenannut. Todennäköisesti hän on treenannut oikein kovasti. Jos ei juosten, niin muuten urheilemalla. Hän on myös valikoinut parhaat juoksuvarusteensa, ehkä tankannut hiilihydraatteja ja käynyt reittiä mielikuvissaan läpi kartan avulla.

Synnytykseenkin voi yrittää valmistautua, mutta siitä ei välttämättä ole hyötyä. Hengitystekniikalla ja synnytyslauluilla ei esimerkiksi tee leikkaussalissa mitään, jos päädytään syystä tai toisesta sektioon.

Homma etenee omia uomiansa riippumatta siitä, onko koitokseen valmistautunut vai ei. Vaikka olisi lintsannut neuvolan synnytysvalmennuksen ja systemaattisesti kieltäytynyt kaikesta etukäteisperehtymisestä, selviää jokainen laitokselle saapuva nainen urakasta.

Polttarivitsinä maratonille tuupattu sohvaperuna on sen sijaan pulassa.

Suorituksen kesto on yleensä arvioitavissa.

HUTI. Jos maratoonarilta ei katkea jalka, osaa hän suurin piirtein arvioida millaisessa aikahaarukassa on todennäköistä saapua maaliin. Jos treenaus on ollut laiskempaa kuin aiemmin, on hyväksyttävä, ettei ennätyksiä hätyytellä.

Jos kohdalle osuu pöljäpäivä, voi tulos yllättää positiivisesti, mutta viiden tunnin maratoonari ei yhtäkkiä juokse kolmeen tuntiin.

Synnytyksessä kaikki on mahdollista eteisen syöksysynnytyksestä jopa monta päivää kestävään supistaa–ei supista -hermopeliin.

Suorituksen aikana tulee parempia ja huonompia hetkiä.

OSUMA. Maratonin starttiviivalla seisoo juoksua endorfiineissään odottavia itsevarmoja konkareita, paniikissa täriseviä ensikertalaisia ja kaikkea siltä väliltä.

Samoissa fiiliksissä saavutaan synnytyslaitokselle: toiset kauhusta kankeina, toiset innosta puhkuen, kun yliajalle venynyt raskaus viimein päättyy.

Molempien suoritusten aikana tunneskaala vaihtelee äärestä laitaan ja kiputilat, energiataso sekä itseluottamus tekevät aaltoliikettä. Tuskissaan pyörivä synnyttäjä odottaa epiduraalia kuin väsynyt maratoonari seuraavaa juoma-asemaa. Niiden suoma lepohetki tuntuu taivaalliselta.

Neljänkympin kilometritolppa muistuttaa hetkeä, jolloin kätilö toteaa, että päälaki näkyy jo. Tuska helpottaa ihan pian. Onnentunne tulee kuittaamaan kärsimykset.

Jos urakka tuntuu ylitsepääsemättömältä, sen voi jättää kesken.

HUTI. Synnytys ei voi koskaan olla ylitsepääsemätön, vaikka välillä siltä tuntuisi. Se on pakko hoitaa finaaliin tavalla tai toisella. Omin avuin on yritettävä niin kauan kuin suinkin jaksaa ponnistaa.

Maratoonarille voi keskeyttämisen syyksi riittää se, että tänään ei yksinkertaisesti kulje. Jälkikäteen todennäköisesti harmittaa vietävästi, mutta ainahan tulee uusia juoksuja.

Kannustus- ja huoltojoukot ovat kullanarvoisia.

OSUMA. On heitä, jotka haluavat taivaltaa yksin pienillä erämaratoneilla kaukana massatapahtumien hurlumheistä, ja heitä, jotka haluavat synnyttää ilman tukihenkilöä. Suurin osa kuitenkin saa kannustuksesta voimaa ja uskoa.

Synnytyssalissa kannustaja on useimmiten oma mies, jonka rystyset saa poikkeusluvalla puristaa sijoiltaan. Maratonilla paras kannustus voi tulla tuntemattomalta katsojalta, joka huutaa hurmoksessa, että enää yhden saunalenkin verran ­– pystyt siihen!

He ovat silkkaa kultaa.

Mitä tutumpi kannustaja, sitä paremmin hän tietää, mikä uppoaa: lempeä myötäeläminen, Suurin pudottaja -henkinen ruoskinta vai jokin muu. Hän tietää haluaako maratoonari tuskankilometreillä suolakurkkua vai energiageeliä ja kannattaako synnyttäjälle tarjota levyittäin suklaata vai vain teetä ja sympatiaa.

Ystävät ja sukulaiset ovat kiinnostuneita lopputuloksesta.

HUTI. Maratoonarin tuloksista ovat aidosti kiinnostuneita vain toiset maratoonarit. Hyvät ystävät esittävät kohteliaisuudesta Miten meni? -kysymyksen, mutta toivovat hiljaa mielessään mahdollisimman lyhyttä vastausta.

Liikuntaa ja urheilua vieroksuvien Facebook-tuttujen mielestä kaikki maratonaiheiset päivitykset ovat raivostuttavaa brassailua. Siksi he piilottavatkin maratoonarin some-julkaisut koko kisakauden ajaksi.

Sukupuoli? Pituus? Paino? Onko sillä tukkaa? Isänsä nenä vai äitinsä suu? Kyllä vaan lähipiiriä kiinnostaa! Valokuvaakin vongataan heti syntymäpäivänä.

Viivyttelystä aiheutuvaa mielipahaa ei korvaa maratoonarin Finisher-albumi, vaikka tämä itse herkistyykin kuvista lähes yhtä paljon kuin synnyttäjä vauvansa ensiparkaisusta.

Jälkikäteen suoritusta voi analysoida loputtomiin.

OSUMA. Puhumisen tarve itseä suuresti sykähdyttäneestä tapahtumasta on valtava erityisesti silloin, kun kyseessä on ensimmäinen synnytys tai ensimmäinen maraton.

Toiset päätyvät kirjoittamaan häpeilemättömän yksityiskohtaisen synnytys/maratonkertomuksen blogiin tai keskustelupalstalle. Tämä on vastaanottajalle armollinen tapa, koska jokainen voi itse päättää milloin tarina menee oman sietokyvyn yli.

Työpaikan kahvipöydässä istuvat lapsettomat miehet eivät välttämättä välitä kuulla yksityiskohtia synnyttäjän taisteluvammoista, jos nyt ei maratoonarin rakkojen lukumääräkään mieltä hivele.

Aivan tavatonta ei ole, että elämän suuria hetkiä muistellessa tapahtunut saa hieman totuutta dramaattisemmat sävyt, miesten armeijatarinoiden tapaan.

Ei koskaan enää! (Ennen seuraavaa kertaa…)

OSUMA. ”Jos tästä selviän hengissä, en takuulla aja itseäni tähän jamaan enää ikinä! Jos edes ajattelen moista, hankin itselleni lobotomian.” Tuttuja ajatuskuvioita sekä maratoonarille että synnyttäjälle suurimpina epätoivon hetkinä.

Mieltä sabotoiva kipu poistuu kuitenkin elimistöstä nopeasti, vaikka molempien suoritusten jälkeen kroppa on jonkun aikaa riekaleina.

Osalle yksi kerta todella riittääkin, mutta suuri osa myös pyörtää puheensa. Niinpä esikoisille syntyy sisaruksia ja maratonneitsyistä kehittyy koukkuun jääneitä konkareita.

Julkaistu uudistuneen Kunto & Terveys -lehden numerossa 1/2015

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s