Värillä ei väliä – kunhan on pinkkiä!

Vesihiihtoloman kynnyksellä katselimme marketissa vuorellisia kumisaappaita. Esikoinen sovitti marjapuuronpunaisia saappaita. Kun sopiva koko löytyi, huomasin, että samaa nokialaista oli tarjolla myös mustana.

Kysyin varovasti kelpaisiko neidille musta saapas, niin sopisi samat sitten aikoinaan pikkuveljelle. Luulin tietäväni vastauksen, mutta pinkkiä ajanjaksoa elävä nelivuotias tarjosikin yllätyksen. Ihmeellisen ihanan pikkuveljen taika on ilmeisesti edelleen niin vahva, että ajatus yhteisistä saappaista oli jollain tapaa huumaava.

Lapsettomana oli helppo ajatella, että värineutraali kasvatus olisi asennekysymys.

Ei se ole.

Kaikki alkaa vauvanvaateosastolla, jossa tarjoillaan vaaleanpunaista tytölle ja vaaleansinistä pojalle. Itse voi tietysti valita päinvastoin, mutta helppoa se ei ole. Huomasin tämän ensimmäisen kerran kolme vuotta sitten, kun 80-senttinen tarjoushaalari oli vaaleanpunasävyisenä loppu.

Järkytyin syvästi siitä, kuinka vaikeaa minun oli kuvitella pieni tyttöni vaaleansinisessä haalarissa, vaikka hän itse ei piittaisi asiasta vielä hevonhuitulaa. Kierrätyksestä ottaisin toki ilolla vastaan myös vaaleansinisen, mutta ettäkö ihan varta vasten ostaisin väärää väriä?

Vauvojen ja taaperoiden värikoodaus on meidän äitien identiteetille selvästi tärkeää. Siksi moni tyttövauvan äiti hakeutuu automaattiohjauksella vaaleanpunaisen äärelle ja poikkeama tästä vaatii tietoista toisinajattelua. Mistä sitä vastaantulija muuten tietäisi kumman sukupuolen palleroinen vaunuissa matkustaa?

Haalariostoksilla jouduin tekemään pikamatkan itseeni. Olinko todella näin kaavoihin kangistunut?

Olin selvästi pienen näpäytyksen tarpeessa, joten poistuin kaupasta vaaleansinisen haalarin kanssa. Sen verran kuitenkin pehmoilin, että ostin samaan sarjaan kuuluvan ulkohatun vaaleanpunaisena.

Mutta vaaleanpunainen hattu ei riittänyt.

Ensimmäisille ruskeisiin vaunuihin lirkuttaneille mummeleille oikaisin hymyillen, että tämä suloinen pallopää on muuten tyttö. Sitten kyllästyin. Luulkoon pojaksi. Ehän se ketään vahingoita.

Ei ihme, että lapset itsekin alkavat värikoodata itseään heti kun väreistä jotain ymmärtävät. Yleensä viimeistään päivähoidossa. Kun sinisessä paidassa onnellisena hoitoon lähtenyt tyttö saapuu kotiin itku kurkussa, alkaa äidin Kaikki värit on kivoja -lässytys olla turhaa.

En tiedä yhtään nelivuotiasta tyttöä, joka ei rakastaisi pinkkiä. Väriradikalismin tasossa on kuitenkin eroja. Osa pikkuprinsessoista ei hyväksy ylleen mitään muuta väriä. Illalla pestyt pinkit lempisukkikset kuivataan aamulla vaikka hiustenkuivaajalla.

Joskus pinkin raivon saadessa vallan onkin parempi myöntyä, vaikka se tuntuisi pedagogisesti väärältä. Toinen vaihtoehto voi olla se, että itse myöhästyy palaverista, jossa oli tarkoitus siunata oma palkankorotus ja samaan aikaan toisaalla kasvonsa tulipunaisiksi kollottanut lapsi silppuaa väärät sukkahousut riekaleiksi heti kun hoitajan silmä välttää.

Myös meidän esikoisemme on pinkkifani, mutta ainakin toistaiseksi suhteellisen helppo pukeutuja. Hän huolii vaatekaappiinsa myös muita (riittävän tyttömäisiä) värejä ja sukkahoususilpultakin on säästytty. Ainoastaan kerran neljän vuoden aikana olen onnistunut valitsemaan hänelle vaatteen, joka ei mennyt päälle uhkailemalla, lahjomalla eikä kiristämällä.

Kultapaljettinen punainen juhlamekko jäi käyttämättä ja joulujuhliin mentiin kesäisessä kukkamekossa. Syynä ei kuitenkaan ollut väri vaan materiaali. Mistä helevatusta olisin voinut edes epäillä, että vauvanpepunpehmoinen plyysi voisi olla pikkutytön mielestä niin iljettävää, että vilunväreet juoksevat pitkin selkää?

Tyttöjen väripaletti on jostain syystä yleisesti sallivampi kuin poikien. Jos tyttö vain itse suostuu pukemaan ylleen sinistä, ruskeaa tai vihreää, ei siihen yleensä kiinnitetä huomiota. Mutta pinkki pojan päällä! Se on joidenkin mielestä epäilyttävää. Ettei vain olisi sellainen poika?

Tiedän pikkupoikia, joilla on ollut vahva pinkkikausi enkä jaksa uskoa, että sillä on mitään tekemistä yhtään minkään kanssa. Eikä pinkkiä fanittavan pojan värimieltymyksistä ole edes syytä tehdä erityistä numeroa.

Näin haluan ajatella, mutta silti sain aiheesta hiljaisen oppitunnin viime kesänä.

Menimme urheiluliikkeeseen ostamaan ystäväni pojalle potkulautaa. Potkulautoja oli kahdessa värissä. Vihreää ja pinkkiä. Poika tarttui pinkkiin potkulautaan ja ilmoitti haluavansa sen. Sitten mentiin kassalle maksamaan ostos. Niin yksinkertaista se oli.

Tajusin, että vastaavassa tilanteessa olisin varmasti ainakin yrittänyt tarjoilla ensin vihreää. Olin suunnattoman ylpeä ystävästäni, joka ei niin tehnyt. Ja samalla ärsytti vietävästi käräyttää itsensä jälleen kerran kaavamaisesta ajattelusta.

Olisi mielenkiintoista nähdä miten lapset käyttäytyisivät, jos he pääsisivät valitsemaan mielivärejään puhtaalta pöydältä. Se ei ole mahdollista, koska elämme kulttuurissa, jossa tyttöjen jutut merkitään tyttöjen väreillä ja poikien jutut poikien väreillä.

Laihan lohdun sukupuolittunutta värikoodausta inhoavalle tarjoaa se, että ajan myötä asiassa tapahtuu käänne. En osaa kertoa missä vaiheessa se tapahtuu, mutta se tapahtuu.

Me aikuiset saamme napata pipetillä sateenkaaresta aivan minkä sävyn tahansa ilman kyseenalaistusta. Moderni hyvällä itsetunnolla varustettu mies ei tee pinkistä puvunpaidasta tai kukkakuosista ongelmaa, vaan pukeutuu niihin rinta rottingilla silloin kun ne asukokonaisuuteen sopivat.

Ja saattaapa tuo moderni itsestään huolehtiva mies kulkea työmatkansakin pinkillä potkulaudalla.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s