Äitiyden ahdistavat lokerot

Kirjoitan seuraavaksi niin suuren itsestäänselvyyden, että melkein hävettää.

Ei ole vain yhtä tapaa olla hyvä äiti.

Kaikki tämän allekirjoittavat, mutta silti äitiyden väärin-oikein-kiistely saa aina tulta alleen, kun vähänkin on sytykettä. Samat puhki kolutut teemat kiertävät kehää vailla uusia näkökulmia. Kaikki on sanottu jo moneen kertaan.

Teet niin tai näin, teet takuulla aina jonkun koulukunnan mukaan väärin tai vähintäänkin tyhmästi.

Julkiset tunnustukset äitiyden tunnoista tavoittavat aina suuren yleisön mediasta riippumatta. Kun itse kirjoitin kärjistäen latteäidin tunnontuskista, kirjautui blogitilastoihin hetkessä uusi lukijaennätys. Keskustelu paikallisella äitifoorumilla kävi kuumana. Kuraakin lensi.

Kunnianloukkausten rajamailla kiikkuva lynkkausmeininki on tunnetusti rankinta vanhemmuuteen ja kasvatukseen keskittyvillä keskustelupalstoilla. Itse välttelen niitä viimeiseen asti, mutta asiallisesti kirjoitettuja artikkeleita luen mielelläni, paitsi silloin kun junnauksen aiheuttama vastareaktio iskee pahiten päälle.

Olen muiden äitien tekstejä lukiessani toisinaan yllättynyt siitä, miten sisäiset äitiyden tunnot eivät vastaa mielikuvaa, joka minulla kirjoittajan persoonasta on. Ihanko totta tuokin fiksu ja itsevarmalta vaikuttava nainen pohtii tuollaisia? Etsiikö hänkin noin kiivaasti omaa tapaansa olla äiti?

Pohtiihan sitä jokainen äiti kaikenlaista. Nykyäiti varsinkin, sillä äitiydestä pitäisi niin kovasti löytää oma lokeronsa tai ismi, jota edustaa. Erilaisten äitien sekamelskasta on ehkä lohdullista löytää itselleen viiteryhmä, johon voi luottaa ja jossa tulla hyväksytyksi.

Kiintymysvanhemmuus on jo terminä ismeistä kummallisin. Eikö terveessä vanhemmuudessa ole aina kyse syvästä kiintymyksestä? Ei kai kiintymys voi olla nykyihmisen tietoisesti valitsema tai valitsematta jättämä ismi?

Kiintymysvanhemmuuteen liitetään muun muassa sellaiset asiat kuin perhepeti, pitkä imetys, sormiruokailu, kantoliinailu ja runsas suorassa ihokontaktissa pitäminen, vessahätäviestintä sekä usein myös kestovaippailu (lähde: Kiintymysvanhemmuusperheet ry).

Tulkintatavasta riippuen olen äitinä toteuttanut listasta kahta, maksimissaan kolmea asiaa. Minä en ilmeisesti ole pystynyt luomaan hyvää kiintymyssuhdetta lapsiini. Sääli.

Nykyvanhemmuuden henkistä taakkaa on joskus selitelty sillä, että perhe perustetaan yhä useammin vasta vanhemmalla iällä. Ollaan korkeasti koulutettuja ja aivan liian tietoisia kaikesta. Vanhemmuutta suoritetaan ja analysoidaan. Uskon tähän teoriaan.

Tulin äidiksi 34-vuotiaana ja olen usein hieman kateellisena seurannut parikymppisten äitien ihanaa huolettomuutta. Tietysti heilläkin on omat paineensa, mutta he eivät ehkä analysoi kaikkea puhki, kuten me omasta mielestämme elämän lainalaisuuksia paremmin ymmärtävät ”kypsät äidit”.

Jos nyt pönkitin jotain virheellistä stereotypiaa, pyydän anteeksi. Yleistys vain tuntuu pätevän ainakin omaan lähipiiriini.

Kun kyselin anopiltani millaisia äitiyden paineita hän aikoinaan tunsi, ei hän maininnut jatkuvaa syyllisyyden tunnetta tekemisistään tai tekemättä jättämisistään tai loputonta ideologista pohdintaa, joka lisäsi ahdistusta entisestään.

Toki hiekkalaatikolla tuli äitienvälistä vertailua – ehkä kilpailuakin – mutta aiheet olivat käytännönläheisiä. Ai tuo on ostanut tuollaisen lämpimän haalarin ja tuon lapsi on viety tuommoiseen harrastukseen. Pitäisikö meidänkin?

Keskustelu lastemme mummun kanssa vahvisti näkemystäni siitä, että sosiaalinen media ansaitsee sopassa ainakin yhden syyttävän sormen. Anoppi sanoi osuvasti, että verkossa on niin helppo tarjoilla vain täydellisyyttä, mikä ei hiekkalaatikon reunalla onnistuisi. Tee se itse -luomusosereseptejä jakava bloggari voi hyvin jättää kertomatta, että hänkin tarjoilee toisinaan purkkiruokaa.

Haluaisin kovasti vapauttaa sukupolveni äidit – itseni mukaan lukien – turhista äitiyden paineista ja tarpeettomista syyllisyyden tunnoista.

Vaikka soimaankin sosiaalista mediaa tässä yhteydessä pahan lähettilääksi, olen kai jonkun sortin some-uskovainen. Löysin sieltä hiljattain taas uuden hienon sovelluksen. Journalismin joukkorahoituspalvelu Rapport tarjoaa toimittajille uudenlaisen tavan syventyä kiinnostaviin aiheisiin vailla nykytoimituksissa vallitsevia nopeammin-halvemmalla-shokeeraavammin-paineita.

Toimittaja Maria Lassila-Merisalolla on mielenkiintoinen juttuidea Äitiys – pienin yhteinen jaettava, johon kerätään nyt rahoitusta. Hänen tarkoituksenaan on pohtia syvemmin ja huomattavasti tieteellisemmin tässäkin kirjoituksessa esiin nousseita teemoja.

Yksi Lassila-Merisalon ydinkysymyksistä kuuluu: Onko äitiys oikeasti nyt vaikeampaa kuin koskaan vai kuvittelemmeko vain?

Toivoisin, että vastaus kuuluisi näin: Äitiys ei ole yhtään sen vaikeampaa kuin aiemmin. Me vain suhtaudumme siihen aivan liian vaikeasti.

Tämän jälkeen keskustelu voisi ehkä kääntyä siihen, miten voisimme muuttaa vinksahtanutta suhtautumistapaamme. Syntyisi ehkä taas sallivampi vanhemmuuden kulttuuri. Sellainen, jossa ei tarvitsisi tuntea huonoa omaatuntoa vähintäänkin siitä, että EI tunne huonoa omaatuntoa, vaikka suurin osa tuntee.

Koska vastaus perusteluineen kiinnostaa minua todella, osallistuin kotiäidin kukkarolle sopivalla summalla jutun rahoitustalkoisiin.

Pienin tukisumma on kaksi euroa. Sinultakin ehkä liikenisi sen verran?

Tue Rapport-juttuideaa: Äitiys – pienin yhteinen jaettava

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s