Yrittäjä-äiti-wannabe treenaa: Kevyt (syöksy)lasku työelämään

Kuopuksen vauvavuosi on nyt historiaa. Se on käsittämätöntä, haikeaa, huikeaa ja helpottavaakin.

Vietimme viikko sitten iloisia yhden kynttilän juhlia. Pöydässä komeili (jälleen) maksimaalisen kotikutoinen täytekakku. Se oli päällystetty irtokarkeilla, joten nelivuotias isosisko, joka ei onneksi ole vielä löytänyt tietään kakkublogeihin, piti sitä parhaana kakkuna ikinä. Kaikki muu oli hankittu valmiina, sillä juhlat toteutettiin matalan aidan taktiikalla.

Sattuipa nimittäin niin, että juuri juhlienalusviikolla leikin ihan tosissani multipuloituvaa äiti-ihmistä. Sellaista, joka ei tee valintoja kotiäitiyden ja uraäitiyden välillä, vaan yhdistää ne sulavasti toisiinsa. Tai no sulavasti ja sulavasti. Minulle kokemus oli lähinnä hetkellinen syöksylasku työelämään.

Tiesin, että kohtuullisen työläs lehtiprojekti, johon hoitovapaaltani lupauduin, tulisi vaatimaan venymistä kaikilta osapuolilta. Projektin viimeiseen viikkoon kasautui kuitenkin töitä vielä ennakoitua enemmän – osin perheeseen edellisviikolla iskeneen vatsataudin vuoksi, osin muista syistä. Korvaamaton mummu auttoi lastenhoidossa sen minkä pystyi, mutta elämänsä hänelläkin. Onneksi.

Siunailin viikon aikana useampaan otteeseen, että tämän latteäidin esikoinen on kolmena päivänä viikossa päiväkodissa. Silloinhan rauhallista työaikaa oikein tyrkytetään kaksien pitkien päikkäreiden muodossa.

Harmi vain, että vauvat sattuvat vaistoamaan tällaiset jutut ja nukkuvat kriittisinä päivinä ihan miten sattuu. Puhelinhaastattelun sopiminen ”pomminvarmaan päikkäriaikaan” osoittautui amatöörivirheeksi, jollaiseen ei Toisen kanssa enää pitäisi sortua.

Synttärijärjestelyt läikähtivät hektisen viikon tiimellyksessä mielessä vain lyhyinä episodeina ja tuuppasin niitä tietoisesti sivummalle. Eihän yksivuotisjuhlilta kukaan odota ohjelmallista sisältöä (kuten esimerkiksi pinjataa) eikä lähipiirini minulta edes liitoksissaan notkuvaa home-made-herkkupöytää.

Tietynlainen haikeus sen sijaan pysäytti ylikuormittuneen pääni useampaan kertaan kiireen keskellä. Meillä ei kohta enää olisi vauvaa. Kuten konkariäidit tietävät, vauvavuosi vierähtää kuopuksen kanssa huomattavasti nopeammin kuin esikoisen kanssa. Oman arvioni mukaan yksi kuopuksen vauvapäivä vastaa noin kolmea esikoisen vauvapäivää. Tieto ainutlaatuisen elämänvaiheen katoavaisuudesta on läsnä jokaisessa päivässä.

”Oikeiden töiden” tekeminen hoitovapaalta muistutti siitä, että kohta ura jyrää kotiäitiyden. Viimeisistä hoitovapaakuukausista olisi otettava kaikki ilo irti, sitten kun tämän työprojektin kanssa helpottaa.

Vain muutos on pysyvää ja epävarmuus varmempaa kuin varmuus. Jäin äitiyslomalle varmasta vakituisesta työpaikasta, mutta nyt olen yksi niistä työelämän tärkeistä avainpelaajista, joista tulee hetkessä tarpeettomia, kun yritys kirkastaa strategiaansa.

Sellaista elämä on. Katkeroitua ei kannata, koska muuten ei muuta ehdikään.

Jollain perverssillä tavalla olen tapahtuneesta jopa onnellinen. Olen pakon edessä saanut kerättyä rohkeutta siirtoihin, joita en uskonut ikinä tekeväni. Aion jatkossa työllistää itse itseni. Virallisen määritelmän mukaan minusta tulee siis yrittäjä. Itse hieman vierastan termiä, koska tarkoituksenani on onnistua, ei vain yrittää.

Vietin myös edellistä äitiyslomaa ammatillisesti tyhjän päällä. Työnantajani oli mennyt konkurssiin pian testiplussani jälkeen. Yrittäjyys oli silloin minulle suunnitelma B, jos en puolen vuoden aktiivisen työnhaun aikana työllistyisi. Työllistyin ja huokaisin syvään.

Nyt yrittäjyys on yllättäen suunnitelma A. Henkisesti äärimmäisen kuluttavaan työnhakurumbaan en jaksa lähteä. Ja vielä tärkeämpänä ratkaisevana tekijänä: Minulla on vahva intuitio siitä, että juuri tälle tielle minun on nyt lähdettävä. Uskon lapsenomaisesti siihen, että siipeni kantavat, vaikka tiedänkin yrittäjyyden olevan rankkaa ja epävarmaa. Jotain hyvin totaalista. Tunne on ihmeellinen, koska olen pitänyt itseäni ihmisenä, josta ei koskaan voisi tulla yrittäjää.

Kun matto lähtee jalkojen alta, on hyvä hetki tuupata myös ennakkoluulonsa maton päälle ja kiskaista oikein lujasti. Ravistella kaikki mieltä kuormittavat ja itseä estävät ajatukset loitommalle. Suunnata käännetty takki reteästi auki kohti suurta tuntematonta.

Hei työelämä, huomasitko? Tämä oli sinulle. Ihan pian me jo tapaamme! Koskaan aikaisemmin et ole ollut minulle niin suuri arvoitus kuin nyt, mutta ehkä juuri siksi tunnut niin äärimmäisen kiehtovalta. Sovitaanko, että alamme tehdä lähempää tuttavuutta sitten syksyllä ja tulemme oikein mukavasti juttuun keskenämme?

Tiedän, että sinä voit vielä hetken odottaa. Minulla kun on nämä kotiäitibisnekset vielä viimeistelemättä.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s