Se nyt vaan on tyhmää luottaa brändiin: Lastenvaunut(kin) on suunniteltu hajoamaan!

Anoppini halusi aikoinaan ostaa ensimmäiselle lapsenlapselleen yhdistelmävaunut. Ajatus uutuuttaan hohtavista, juuri minun vauvalleni valituista vaunuista oli onnenhormoneissaan pörräävälle möhömahalle niin kutkuttava, että kierrätys tuntui äkkiä hölmöimmäiltä ideologialta ikinä.Suljinkin nettihuutokauppojen sivut saman tien ja todistelin itselleni, että voisihan sitä kuitenkin kierrättää eteenpäin. Uusien merkkivaunujen jälleenmyyntiarvo pysyisi varmasti hyvänä.

Vertailin eri merkkejä ja malleja ja kyselin käyttökokemuksia. Päädyin kolmirenkaisiin, koska kuvittelin, että niiden kanssa voisi tehdä juoksulenkkejäkin. (Hah.) Hintalappuun tarkentaminen väänsi vatsasta. Yli seitsemänsataa euroa! Eikä kyseessä olleet edes myymälän kalleimmat kiesit. Läheskään.

Tuliterät vaunut retrokukkakuosilla olivat suorastaan ylimakeat. Niiden katseleminen teki minut loppuraskaudesta suunnattoman onnelliseksi.

Kahden käyttäjän jälkeen, vajaa viisi vuotta myöhemmin, samaiset menopelit tekevät minut suunnattoman vihaiseksi. Ei niistä ole juuri eteenpäin myytäväksi. Lukuisten pikkukremppojen lisäksi niissä on yksi arjessa suuresti ärsyttävä vika. Kuomu ei pysy ylhäällä ääriasennossa vaan lähtee valumaan kärrytellessä.

Ei kai sellainen nyt erityisen harmillista voi olla? No miettikääpä millaista olisi ajaa autolla, jonka kattoa olisi pysähdyttävä muutaman kilometrin välein korjaamaan, jotta sisään ei sataisi tai tuulisi.

Valitsemaamme vaunumerkkiä ei enää myydä Lahdessa, joten huoltoa varten pitäisi lähteä Helsinkiin. Liian vaivalloista, varsinkin kun ei ole takeita siitä, että vika tulisi varmasti korjatuksi. Sitä ei nimittäin korjannut kotikonstein edes pappa. Ja pappa sentään korjaa aivan kaiken. Jos korjaaminen kuitenkin onnistuisi, tulisi se todennäköisesti suhteettoman kalliiksi.

Näin joku aika sitten uusinnan dokumentista Hehkulamppuhuijaus. Puhutteleva dokkari oli saanut nimensä 1920-luvulla hehkulampun tuottajien kesken solmitusta sopimuksesta, jolla suunnitelmallisesti lyhennettiin hehkulamppujen ikää 2 500 tunnista tuhanteen tuntiin. Miksi tehdä liian kestävää, kun huonommalla tavaralla kauppa käy kuin itsestään kiivaammin? Kulutushysteriaa kiihdyttävän ideologian juuret ovat yllättävän syvällä.

Suunniteltu vanheneminen kuuluu nykyisin lähes jokaisen kulutustuotteita valmistavan yrityksen strategiaan. Erään Helsingin Sanomien artikkelin mukaan esimerkiksi printtereistä ja kahvikoneista on löydetty laskureita, jotka pysäyttävät koneen toiminnan 18 000 printin tai 3 000 kahvikupillisen jälkeen.

Suunniteltuun vanhenemiseen kuuluu oleellisesti korjaamisen mahdottomuus tai ainakin suhteettoman suuret korjauskustannukset. Valmistajilla on tähän varaa, koska myös kilpailijat tekevät samaa. Tunnetut brändit ovat niin vahvoja, että niiden maine kestää melkein mitä kolhuja tahansa (HS 11.5.2013).

Se tässä juuri ihan hemmetisti kiusaakin! Kuluttajina meidän pitäisi oitis pyllistää hajoaville ”laatumerkeille”, haukkua niitä isoon ääneen ja vaatia yrityksiä valmistamaan laadukkaampia tuotteita. Mutta niin me emme tee, koska itse asiassa meistä on ihan mukavaakin, että tuotteen hajotessa meillä on hyvä syy ostaa uudempaa.

Kuinkakohan moni suomalainen mahtoi vuodesta toiseen ostaa silkkaa kansallisuskollisuuttaan ”meidän omaa puhelinta”, vaikka ne hajoilivat käsiin milloin mistäkin syystä? Minä ainakin ostin.

Kun Nokia myytiin ulkomaille, ei itselläni ollut enää yhtään syytä ostaa puhelinta, jonka tekniikka oli pettänyt minut lukemattomat kerrat. Vaihdoin viime syksynä Sonyyn, johon olinkin aidosti tyytyväisempi. Kunnes pudotin sen maahan ja näytön lasi meni rikki.

Ostin puhelimen tarjouksesta 179 eurolla. Lasinvaihto kustantaisi 230 euroa, koska kyseisessä mallissa on lasin kanssa vaihdettava koko näyttö. Kuvio tuskin on suunnittelematon sattuma.

Anoppilastani löytyy Jovi-vaunut vuodelta 1977. Ne ovat toki nykykieseihin verrattuna kankeat ja kömpelöt, mutta toimivat täysin moitteetta eikä ilmakumirenkaan puhkeamista tarvitse pelätä. Molemmat lapsemme ovat nukkuneet isänsä vanhoissa Joveissa autuaita mummulapäikkäreitä ja ne voisi edelleen varastoida odottamaan seuraavia nukkujia.

Suunniteltu kestäminen ­­– voisitko mitenkään tehdä comebackiä? Olisi hirveän kiva testamentata lapsilleen muutakin kuin ongelmajätettä pursuavat kaatopaikat ja vinksalleen vääristyneet kulutustottumukset.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s