Vauva kainalossa kohti keski-ikää

Löysin hiljattain otsaltani kaksi syvää uurretta.

Naururypyt silmien ympärillä on jo niin nähty, mutta nämä otsan juonteet ovat piru vie uusi juttu.

Botoxikaupoille en halaja, mutta uurteet otsalla ovat silti jotain hyvin pysäyttävää. Ne muistuttavat siitä, että neljäkymmentä on todellisuutta nopeammin kuin suostun uskomaan. Vastahan minä täytin kolmekymmentä. Jos joku väittää, että siitä on muutaman viikon päästä kahdeksan vuotta, aion mulkaista häntä hölmistyneellä karjakkoilmeellä.

Kun tulee äidiksi hieman vanhemmalla iällä, saa halutessaan nauttia harhasta, että olisi noin vuosikymmenen todellisuutta nuorempi. Vaikka omassa ystäväpiirissä on muitakin suurin piirtein ikäisiäni pienten lasten äitejä, on ”suuri äitimassa” selvästi nuorempaa.

Kun ikä tulee puheeksi uusien äitituttavuuksien kanssa, hätkähdän lähes aina. Moni heistä on syntynyt 80-luvun loppupuolella, kun minä olen ollut jo hyvän aikaa koulussa. Eivätkä hekään mitään teiniäitejä ole, joten mikä minä sitten olen? Ainakin iltapäivälehden testin* mukaan vahvasti matkalla kohti keski-ikää. Ja sehän nyt tuskin voi mitenkään olla väärässä.

Olen usein miettinyt, millaista olisi ollut tulla äidiksi nuorempana. Pohdinta on tietysti turhaa, koska tilanne oli silloin mikä oli ja tilanne on juuri nyt se mikä on. Ja hyvä tilanne onkin.

Pohdin silti.

Yön pikkutunneille venyneistä baarireissuista joutuu tällä iällä maksamaan kovan hinnan. Vaikka alla ei edes olisi erityistä valvomisputkea, vie satunnaisista rilluttelureissuista toipuminen kohtuuttoman monta vuorokautta. Niin monta, että unien uhraus tuntuu arvoiseltaan vain poikkeuksellisen painavista syistä. Parikymppisenä sitä saattoi hätätapauksessa painella vaikka samoilla silmillä suoraan töihin. Olisivatkohan myös vauvavalvomiset sujuneet nuorempana himpun helpommin?

Kun on aikuisiällä elänyt pitkiäkin periodeja Erittäin Itsenäistä Elämää ja lopulta Sen Valitun kanssa muokannut arjen normistoa vuosia vain aikuisten kesken, keikauttaa vauva elämän totaalisesti. Niin se tekee tietysti aina, mutta entä jos oma perhe-elämä olisi ollut selkeämpi jatkumo lapsuuden perhe-elämälle? Olisiko elämänmuutos ollut hellävaraisempi, jos ei olisi ehtinyt luoda itsenäisyyttä, josta on vaikea luopua, vaikka siitä haluaakin luopua?

Ainakin sitä olisi ehtinyt muodostaa vähemmän näkemyksiä siitä, millainen äiti haluaisi olla. Nuorempana olisi ehkä ollut helpompi olla juuri sitä mitä on. Ei turhaan miettisi mitä kukakin olettaa tai mitä joku helkatin kaikkitietävä kasvatusguru lehtien palstoilla argumentoi.

Jos olisi perustanut perheen nuorempana, olisi voinut jättää ajatukset auki mahdolliselle lisäperheenlisäykselle sitten joskus. Voisi vaikka yrittää iltatähteä kymmenen vuoden päästä, jos se silloin tuntuisi hyvältä ja oikealta. Nyt tämä on tässä.

Kaikkea ei voi saada eikä varsinkaan sitä, minkä suhteen juna meni jo. Siksi kannattaa keskittyä poimimaan omasta elämänjuoksusta ne suuret plussat, jotka se on tarjonnut. Itse voin ainakin olla sataprosenttisen varma siitä, että tällä elämänkululla minun ei tarvitse ikinä haikailla, että villiä ja vapaata nuoruutta olisi pitänyt tajuta elää enemmän ja lujemmin.

Etsin sitä oikeaa takuulla riittävän pitkään ja riittävän hartaasti ja otin ilon irti etsimisprosessista. Otin surunkin irti.

Elin tyylipuhdasta opiskelijaelämää. Hölmöilin takuulla riittävästi tajutakseni, miten suuri onni oli, että koskaan ei käynyt huonommin. Ehdin kerryttää ansioluettelon sarakkeitakin varsin kelvollisesti ennen perhevapaita. Kohta urapolku saa jatkua siitä, mihin se ennen keskeytyksiä jäi. Seuraavan kerran minut keskeyttää eläke, jos vain saan elää sellaista elämää kuin toivon.

Äiti saan joka tapauksessa olla loppuelämäni eikä kukaan voi ottaa sitä minulta pois. En saanut olla nuori äiti, mutta sain olla vaikka mitä muuta. Eipähän jäänyt mitään hampaankoloon.

Ihana armollinen keski-ikä. Kiitos, että olet ihan pian luonani juuri niin tylsänä kuin se nuoremmille näyttäytyy.


Kuvan keski-ikäelementit on poimittu Iltasanomien testistä*, josta itse sain tulokseksi 9/15. 

Mainokset

2 thoughts on “Vauva kainalossa kohti keski-ikää

  1. Kyllä ja ei, siis vanhemmuus oman lapsuudenperheen jatkeena oli tavallaan helpompaa, mutta valvominen ei, ei todellakaan. Yhtä huonosti sujui silloin ja sen jälkeenkin. Kun aloittaa lasten teon nuorena, ei ihan yhtä hysteerisesti suhtaudu joka inaisuun tai kolotukseen omassa kropassaan ja myöhemmin vauvan / taaperoiden kanssa. Nuorena on luottavaisempi. Mutta seinähulluinta on aloittaa lapsenteko parikymppisenä ja tulla veemeisen kerran äidiksi yli nelikymppisenä! Mutta järjellähän harvoin, jos omilla toiveillakaan on mitään tekemistä minkään kanssa. Kai se mitä mieheni tokaisi tämän ihan viimeisen pyrstötähden kohdalla että ”Kyllä pieni vauva päivisin nuorentaa ja öisin vanhentaa”, pitää kutinsa aika hyvin. Esikoinen on 23 ja kuopus 5v, minä en päivääkään yli tuon mainitsemasi kolmenkympin…

    Liked by 1 henkilö

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s