Kotiäidin kuntoprojekti: Tahdolla läpi harmaan kiven?

Sanovat, että tahto vie vaikka läpi harmaan kiven.

Höpö höpö.

Päättäväisyys ja sitkeys ovat toki hyveitä ja tahtotilalla on valtava merkitys tavoitteiden saavuttamisesta. Tahdon ansiosta me löydämme treeniaikaa kalenterista, jossa ei ole vapaita sarakkeita. Tahdon ansiosta ulkona on vain lenkkisäitä ja erinomaisia lenkkisäitä. Mutta fysiikan edessä luja tahtokin on voimaton.

Selkäni on kuulemma juuri nyt vinksinvonksin.  ”Ne on nämä sinun yliliikkuvat nivelesi”, osteopaatti totesi käsittelyn jälkeen. ”Niin ja tämä kotiäidin ergonomia, johon ei mikään työsuojeluviranomainen puutu”, minä jatkoin.

Konttaavan termiitin kanssa sitä löytää itsensä mitä ihmeellisimmistä asennoista ja alaselkä protestoi minkä ehtii. Tämä hankaloittaa kunnonkohotusprojektia, mikä taas rassaa korvienväliä.

Kuopukseni täyttää jo vuoden. Kyllä vuodessa kroppa ja liikunnallinen arki palautuvat uomiinsa, jos vain tahtoo. Mikä laiska tekosyitä kehittelevä löllykkä!

Osteopaattini armahti.

Hänestä hokema raskaudesta luonnollisena tilana on ärsyttävä. Tietysti se on luonnollinen, mutta myös äärimmäinen poikkeustila. Raskaana olo on nimensä mukaisesti raskasta. Kropan tasapaino muuttuu asteittain yhdeksän kuukauden ajan ja sitten yhtäkkiä uudelleen kertarysäyksellä. Jos on koko aikuiselämänsä ollut huonoselkäinen eikä ikäkään tue nopeaa palautumista, ei kroppa välttämättä ole entisessä juoksukunnossa vielä vuodenkaan jälkeen synnytyksestä.

Kannoin viime kesänä yli neljän kilon seuralaista reilusti lasketun ajan yli. Selkä oli alkanut oikutella jo muutaman raskauskuukauden jälkeen. Mitä pidemmälle raskaus eteni, sen konkreettisemmin tunsin koko tuki- ja liikuntaelimistöni salpautuvan yhä syvempään lukkoon. Yritin pitää mölyt mahassani, sillä siunattua tilaa ei sovi kritisoida. Se on niin suuri siunaus, että omasta voinnista valittaminen on ajattelematonta. Hoin mantraa siitä kuinka olo helpottaa heti, kun kuopus on ulos pullautettu.

En tiennyt, että vuotta myöhemmin minun on itku kurkussa peruttava osallistumiseni suunnitellulle comeback-puolimaratonille, koska selkä ei vielä kestä tavoitteellista juoksua.

Onneksi en tiennyt.

Näin joku aika sitten uusinnan ohjelmasta, jossa Super-Marjo puhkui intoa lenkkipolulla vain joitakin päiviä synnytyksen jälkeen. Hän kertoi antaneensa itselleen kolme viikkoa armonaikaa palautua ennalleen. Huippumaratoonareista moni on voittanut kisoja vain joitakin kuukausia synnytyksen jälkeen. Vaikuttaisi siltä, että synnyttäneessä naisessa on jotain alkukantaista voimaa, jonka voi valjastaa hyötykäyttöön. Jos vain tahtoo.

Raskaus ei ole sairaus, mutta poikkeustila kylläkin. Toisilla se ei tunnu häiritsevän normaalia elämää juuri lainkaan. Toiset ovat kuukausitolkulla kehäraakkeja. On helppo ajatella, että ensimmäiseen ryhmään kuuluvat ne, jotka ovat pitäneet kunnostaan huolta ennen raskautta. Mutta ei se automaattisesti niin mene.

Kyse ei myöskään ole pelkästä asenteesta. Jos tahto veisi läpi harmaan kiven, emme olisi tarvinneet käynnissä olevaan taloprojektiimme lainkaan kallionporauslaitteistoa maalämpöpumpulle.

Olisin jo jyrännyt itseni tarvittavaan 135 metrin syvyyteen.

Julkaistu Kunto & Terveys -lehden numerossa 3/15

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s