Vauvan kanssa hölkälle?

Suunnittelimme tällä viikolla kummityttöni (6 kk) äidin kanssa ensi syksyksi sovittua äitien laatuaikaviikonloppua jossain mukavassa Keski-Euroopan kaupungissa. Joku kiva hotelli lähellä kahviloita ja kauppoja, paljon kiireetöntä aikaa istuskella viinilasillisen äärellä ja parantaa maailmaa ilman, että kukaan haluaa meiltä pariin päivään yhtään mitään. Ehkä jotain ihania hemmotteluhoitoja…

Ja sitten se puolimaraton. Niin tosiaan, mokoma. Siitähän se ajatus itse asiassa lähti. Yhteinen porkkana ja motivaattori kotiäitien kuntoprojektiin. 50 prosenttia projektiin sitoutuneista on jo saanut hyvän niskaotteen itsestään. Arvaatkaapa olenko se minä?

Syitä/tekosyitä voisi tietysti hakea klassisten ajankäyttöhaasteiden lisäksi perhettämme koko syksyn riivanneesta epäinhimillisestä flunssakierteestä. (Vai sittenkin ihan syksyistä perusmeininkiä lapsiperheessä?)

Tilanteen syy-seuraus-suhteita analysoidessani huomaan miettiväni, toisivatko kenties juoksurattaat yhtälöön helpotusta. Kunnes muistan: Minähän pohdin täsmälleen samaa jo esikoisen vauva-aikana! Pohdinta johti tuolloin lehtijuttuun, jossa testasin maahantuojalta lainaamiani juoksurattaita kolmen kuukauden ajan.

Muistinvirkistykseksi on syytä kaivaa juttu esiin, jotta en heikkona hetkenä saisi sormikramppia Baby Joggerin mainosbannerin nähdessäni. Kaksplus-lehden luvalla julkaisen blogissani jutun päiväkirjamerkinnät. Ties vaikka niistä olisi iloa muillekin äideille, jotka painivat lenkkeilyä jarruttavien arjen haasteiden kanssa. Ja jos ei ole, niin pahoittelen ylipitkää postausta. (Näin pitkiä tekstejä harvoin jaksaa lukea kukaan muu kuin kirjoittajan äiti.)

Ja joulupukki hei! Jos nyt satut tätä lukemaan ja bongaat vaikka Huuto.netistä hyväkuntoiset käytetyt kiesit superhalvalla etkä kerta kaikkiaan mitään muutakaan keksi, niin en ole pahoillani. Sillä eihän sitä koskaan tiedä…

Elokuinen neitsytlenkki
Testiä varten lainatut juoksurattaat ovat odottaneet hyvän aikaa autotallissa. Lenkille lähtö vaatii tunnetusti pienen niskasta nykäisyn, mutta kärrylenkille lähtö vaatii näemmä kaksi. Ainakin ensimmäisellä kerralla. Pitäisi pohtia, miten lapsen pukisi ja mihin lenkin tekisi, jotta se olisi mahdollisimman kärry-ystävällinen. Lisäksi mietityttää, mitä tehdä, jos lapsi saa totaaliraivarit juuri kun ollaan kauimpana kotoa. Näihin tekijöihin vedoten päätän, että ensilenkkimme saa olla vain lyhyt tunnustelu.

Lämpöasteita on 18, sää tuulinen. Omaa pukeutumista ei tarvitse miettiä – lyhyttä punttia ja hihaa, onhan kesä. Mutta entäs kun lenkkikaveri istuu tuulenhalkojana edessäni eikä juuri eväänsä liikauta? Tuskin ainakaan hiki kiusaa.

Pienen pohdinnan jälkeen puen lapselle sukkahousut ja villasukat, lyhyt- ja pitkähihaisen paidan sekä plyysihupparin- ja housut. Katson lasta ja pohdin ylireagointini määrää asteikolla 1-10; toinen istuu kieseissä tumput käsissä ja pipa päässä keskellä kesää! Mutta mieluummin liian kuuma kuin kylmä, vakuutan itselleni. Laitan myös aurinkolasit lapsen silmille, vaikka ei paistakaan. Olen kuullut, että ne estävät silmiä kuivumasta juoksun aiheuttamassa ilmavirrassa.

Jo pian kevyen hölkän jälkeen huomaan, että kärryt tekevät menosta rankempaa. Syke nousee ilman kiihdytyksiäkin eikä nousua tarvitse olla paljoakaan, kun tekee jo mieli vaihtaa hölkkäaskel kävelyyn. Onkohan tässä tarkoitus noudattaa jotain tiettyä tekniikkaa? Ohjekirjassa ei ainakaan mitään neuvottu. Olen pujottanut aisaan kiinnitetyn turvaremmin ranteeni ympärille. Onko tarkoitus tuupata aisaa koko ajan tasaisesti? Vai tönäisenkö vain hieman vauhtia ja annan kärryjen pyöriä välillä omalla painollaan turvaremmiin luottaen? Kummalla kädellä olisi parempi ohjata? Kokeilen molempia ja päädyn hölkkäämään rattaiden vasemmalla puolella, oikealla kädellä vauhtia tuupaten. Yritän tehdä sen mahdollisimman kevyesti, jotta hartiaan ei tulisi turhaa vääntöä. Hartiat kun ovat jo valmiiksi totaalijuntturassa.

Kärryt liikkuvat tasaisesti ja niiden tukevuus ja tasapainoisuus herättävät luottamusta siihen, että lapsella on kyydissä turvallista. Silti häiritsee, kun en näe lasta, joka kulkee nenä menosuuntaan. Koko lenkin mietin, onko hänellä kaikki hyvin ja nukutaanko kyydissä, vaikka päivän päikkärikiintiö on periaatteessa jo täynnä. Ainakin pelko totaaliraivareista osoittautuu turhaksi. Hyvin tuntuu kyyti kelpaavan.

Saavumme kotiin. Matkaa kertyi neljä kilometriä ja aikaa kului puolisen tuntia. Tuntuu kuin olisin tehnyt rankemmankin treenin. Jätän kyytiin nukahtaneen lapsen ulos jatkamaan unia. Jatkossa lienee varminta lähteä lenkille päiväunien aikaan, ainakin jos pelkää lisäunen osuvan huonoon saumaan. Vaatteita riisuessa huomaan, ettei pukeminen ollut ylireagointia. Lapsi tuntuu juuri sopivan lämpimältä. Millaiseen pilkkihaalariin hänet täytyykään syksymmällä kietoa?

Elokuinen viikon pelastus

Koska lenkit tuntuvat rattaiden kanssa edelleen normaalia rankemmilta, olen huomannut, että meille sopiva lenkin kesto on alle tunnin. En ole vielä erityisemmin ihastunut juoksurattaisiin, mutta tänään koen ainakin hetkellisen salamarakastumisen. Jos tähän asti rattaat ovatkin tuntuneet lähinnä ylimääräiseltä rasitteelta, tänään niin ei ole. Ilman niitä en nimittäin ehtisi kertaakaan lenkille tällä viikolla. Vietämme viikonloppuna tupareita ja valmisteluja riittää joka päivälle. Aitatalkootkin naapureiden kanssa osuvat samaan viikkoon, joten miehestä ei ole hoitamaan lasta iltaisin. Ainoa vaihtoehto on siis juosta lapsen kanssa. Mietin liikunnallisia yksinhuoltajaäitejä, joiden tossuja polttelee, mutta mummot ja kummit asuvat liian kaukana. Heidän täytyy rakastaa näitä kiesejä.

En tiedä kuvittelenko, mutta tuntuu kuin osa ohikulkijoista katsoisi minua kuin kolmannen asteen kylähullua. Pakkoko sitä lasta on juoksulenkillä mukana retuuttaa? Kävelisit hyvä ihminen. Kun tarkemmin mietin, en muista kotikulmilla törmänneeni muihin vauvajuoksijoihin. Ehkä tämä tosiaan näyttää typerältä. Tältäkö tuntui ensimmäisistä sauvakävelijöistä?

Kuuden kilometrin lenkin jälkeen olo on euforinen täyskymppi. Miten helppo olisikaan ollut löytää syy sille, miksen tällä viikolla ehdi lenkille. Hyvin ehtii, kun on juoksurattaat ja koko päivä aikaa yhdessä vauvan kanssa. Mies raatakoon töissä ja aitatalkoissa. Se ei meitä tyttöjä estele.

Olosuhteiden armoilla syyskuussa
Juoksurattaat ovat jääneet harmillisen vähälle käytölle. Kiukuttaa. Ainoa lohtu on, että ne ovat meillä lainassa, enkä ole investoinut niihin satoja euroja, jolloin tyhjäkäynti harmittaisi vielä enemmän. Koska juokseminen on miellyttävämpää ilman rattaita – siitä ei pääse mihinkään – olen budjetoinut juoksusuunnitelmaani yleensä vain yhden kärrylenkin per viikko. Ja kuinka ollakaan, usein juuri sinä päivänä Ilmatieteenlaitoksen sadetutka näyttää synkkiä merkkejään. Ja kuinka ollakaan, illalla useimmiten totean, ettei taivaalta tullut edes pientä ripaisua. Tänään päätän uhmata epäluotettavaa tutkaa, sillä pilvet eivät tarkkaan katsottuna edes näytä sadepilviltä.

Koska rattaiden kanssa ei kannata lähteä kovin haastavaan maastoon, olemme höylänneet yhtä ja samaa lenkkiä kyllästymiseen asti. Lähdemmekin nyt kokeilemaan uutta reittiä ja käännymme tutusta risteyksestä tuntemattomaan suuntaan. Mukavana alkanut päällystetty tie muuttuu ykskaks päällystämättömäksi kärrypoluksi, mutta en viitsi vielä kääntyäkään. Voihan tie vielä parantua.

Olen kotona varta vasten katsonut kartasta sellaisen lenkin, ettei tarvitsisi tehdä u-käännöstä. Sitkeästi siis eteenpäin. En tiedä harhaannummeko suunnittelemaltani reitiltä vai onko se kasvanut umpeen kartan piirtämisen jälkeen, mutta niin vain lopulta seisomme keskellä pusikkoa. Kun käännymme takaisin tulosuuntaan, huomaan yllämme pilvet. Siis ne, jotka kotona eivät näyttäneet sadepilviltä. Pian sataa, jos nyt ei aivan kaatamalla, niin rankasti kuitenkin. Yritän järkeillä mahdollisimman lyhyen reitin kotiin. Lopputuloksena takuulla alkuperäistä pidempi reitti. Hölkkään niin kovaa kuin jaksan, sillä äidin sielua kirvelee. Lapsi istuu kieseissä sateessa ja saa todennäköisesti vähintään keuhkokuumeen.

Kiroan itseäni, kun en ottanut mukaan omien vaunujen sadesuojaa. Kai sen hätätapauksessa olisi jotenkin saanut näihin viriteltyä. Varsinaista juoksukärryjen sadesuojaa meillä ei ole, sillä se on maksullinen lisävaruste. Kun vihdoin saavumme kotipihaan, olen itse läpimärkä, mutta se on murheistani pienin. Naapuri kipittää sateenvarjon alla postilaatikolle ja se tuntuu juuri sopivalta juoksulenkiltä tällä säällä. Hävettää vietävästi ja yritän vältellä naapurin katsetta. Parkkeeraamme autokatokseen ja jo pelkkä ajatus läpimärän lapsen nihkeän kylmistä jaloista ja käsistä itkettää.

Vaan kuinka ollakaan. Haalari on märkä ainoastaan nilkkojen kohdalta eikä kosteus ole mennyt läpi sukkahousuihin. Rattaiden kuomu on suojannut paremmin kuin kuvittelin. Huokaan helpotuksesta ja lupaan jatkossa kunnioittaa Ilmatieteenlaitosta.

Lokakuiset hyvästit kärryille
Kuten kaikki pienten lasten vanhemmat tietävät, kolme kuukautta menee käsittämättömän nopeasti. Niin on käynyt myös nyt. Katson kalenteria ja tajuan, että rattaat on pian palautettava. Tämä lenkki jää testijaksomme viimeiseksi. Hölkkäämme tuttua reittiä reilun viiden kilometrin lenkin, mikä tuntuu juuri sopivalta matkalta rattaiden kanssa. Etukäteen kuvittelin, että ihastuisin juoksurattaisiin niin, että testijakson jälkeen olisi pakko hankkia omat, mutta niin ei käynytkään. Yksi syy siihen, miksi pidän juuri juoksemisesta niin paljon, on sen meditatiivinen luonne. Yksin omien ajatusten ja tasaisesti jumputtavien askelten kanssa korvienvälinen kaaos selkiytyy. Kun lapsi on mukana, ei tuohon tilaan pääseminen onnistu, vaikka hän istuisikin kyydissä hiljaa ja kauniisti.

Koska lapsi nukahtaa aina kärryihin, ovat iltalenkit olleet käytännössä mahdottomia. Jos niin ei olisi, rattaiden käyttöaste perheessämme voisi olla korkeampi. Silloin mieskin voisi lähteä lapsen kanssa lenkille vielä pitkän työpäivänsä jälkeen. Vaikka ajatus kärryjen palauttamisesta ei aiheuta suurta riipaisua sydämessä, sen verran tunnen haikeutta, että päätän illalla tutustua käytettyjen juoksurattaiden markkinoihin. Voisihan sitä oman menopelin hankkia, jos halvalla saisi.

 Päiväkirjamerkinnät on julkaistu Kaksplus-lehden numerossa 5/2012

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s