Minä suljen silmäni kuolleilta lapsilta

Hukkuneet pakolaislapset Välimeren rannoilla ovat olleet kuluneen uutisviikon kohutuinta sisältöä. On käyty keskustelua siitä, onko kuvien julkaisu oikein ja tarkoituksenmukaista. Valtaosa keskustelijoista vaikuttaisi olevan sitä mieltä, että ehdottomasti on.

Meidän pitää herätä näkemään totuus. Meidän pitää järkyttyä.

Itse näin ensimmäisen ruumiskuvan Facebookin uutisvirrassa perjantaiaamuna. Kuolleen pikkulapsen asento kuvassa oli täsmälleen sama kuin 1-vuotiaalla kuopuksellamme, kun hän nukkuu pylly hieman pystyssä vatsallaan pinnasängyssä. Muuta yhteistä lapsilla ei sitten olekaan. Se on ahdistavaa, epäoikeudenmukaista ja silmittömän surullista.

Minä en olisi halunnut ensimmäistäkään visuaalista todistetta pakolaiskriisin järkyttävistä seurauksista. Minulle riittäisi aivan hyvin tapahtumien sanallinen dokumentointi. Kun uutistenlukija kertoo merenrantaan huuhtoutuneista kuolleista pikkulapsista, se on minulle jo riittävän järkyttävää. Minulla on vilkas mielikuvitus ja kyky visualisoida asioita. En tarvitsisi lisäshokeerausta valokuvina. Sosiaalisessa mediassa asiat tulevat kuitenkin eteen pyytämättä ja yllättäen. Kuva on verkkokalvoilla ennen kuin itse ehtii päättää, haluaako katsoa vai ei.

Se, että kaltaiseni superherkkikset joutuvat kokonaiseksi perjantaipäiväksi pois tolaltaan on kuitenkin pieni hinta siitä, mitä kuvien julkaisulla on saatu aikaan. Sillä tuskin on sattumaa, että juuri tällä viikolla suomalaisten auttamishalu on ollut poikkeuksellisen suurta.

Facebookin paikallisella äitifoorumilla (joka toisinaan on varsinainen mammojen henkinen hommafoorumi) eräs äiti masinoi vaate- ja tarvikekeräyksen ja ajoi itse paikkakunnan ulkopuolella sijaitseviin vastaanottokeskuksiin viedäkseen hyväkuntoiset ja valmiiksi lajitellut lahjoitukset perille.

Hän myös soitti etukäteen vastaanottokeskuksiin tiedustellakseen, mitä niissä juuri nyt eniten tarvitaan. Tästä erityinen hatunnosto, sillä mikään ei ole lahjoittajalle ja lahjoitusten vastaanottajalle yhtä turhauttavaa kuin ”väärä lahjoitus”.

Eräs toinen äiti taas ehdotti perustettavaksi perhekahvilaa, jossa vastaanottokeskusten äidit voisivat tutustua meihin Suomi-äiteihin. Vaikka yhteistä kieltä ei todennäköisesti olisi, löytyisi lasten touhujen kautta yhteinen sävel varmasti.

Luin keskustelua liikutuksesta nieleskellen ja päätin, että keskityn jatkossa lukemaan ensisijaisesti tämänkaltaisia kommentteja pakolaiskriisistä. Kun eksyn keskusteluun, jossa kehoitetaan kaikkia hiljaista hetkeä matkalla kuolleille turvapaikanhakijoille viettäviä työntämään kyseinen hetki syvälle perseeseen, poistun keskustelusta oitis. Ei minun tarvitse olla tietoinen jokaisesta aivopierusta, jonka joku häiriintynyt provosoinnista nautintoa saava Breivik-fani sosiaaliseen mediaan päästää.

Jonkun mielestä tämä voi olla samanlaista silmien sulkemista totuudelta kuin se, etten halua katsoa lähikuvia lapsiruumiista. Itselleni tämä on kuitenkin ainoa konsti selvitä järjissäni tässä maailmassa, josta pahuus ei lopu pahuudella mässäilemällä.

Jokainen voi onneksi itse valita, keskittyykö näkemään ympärillään ne vilpittömät, lähimmäisistään välittävät kanssaihmiset vai nuo satunnaiset aivopierijät. Enemmistö meistä kuuluu kuitenkin ensimmäiseen ihmisryhmään.

Niin minä tahdon uskoa.